Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa, Tammi 2005

Tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea!

”SARASVATIN HIEKKAA on ekologinen jännitysromaani. Se on fiktio, jonka lähtökohta on tosi: Intian länsirannikon merialueiden pohjalta löydettiin vuonna 2001 meren pinnan nousun hukuttamien suurten kaupunkien raunioita.

Intialainen meriarkeologi Amrita Desai tutkii meren pohjalta löytynyttä rauniokaupunkia. Mitä alueella oikein tapahtui kymmenen tuhatta vuotta sitten? Mikä pysäytti elämän kaupungeissa siihen paikkaan? Desai tarvitsee tutkimuksiinsa erikoissukellusveneen, ja työtoveriksi ilmaantuu outo mies, venäläinen Sergei Savelnikov.

Juuri samaan aikaan Grönlannin mannerjäätiköllä alkaa tapahtua odottamattomia asioita. Suomalainen jäätikkötutkija Kari Alanen törmää tekijään, joka yhdistää Cambaynlahden rauniot, Grönlannin mannerjäätiköt ja Bahamasaarten suuret, mystiset kivenlohkareet toisiinsa yllättävällä tavalla.

Pienistä puroista syntyy suuri virta ja pian tajutaan, että ihmiskunnan tulevaisuus on vaakalaudalla, nyt on tosi kyseessä. Mutta onko tutkijoilla tarpeeksi aikaa? Entä pystyvätkö vallankäyttäjät tekemään kyllin nopeasti oikeita päätöksiä ja riittävätkö nekään enää?”

Tämä kirja on Keskisuomalaisesta joskus kopioimallani ”100 kirjan listalla”, eli listalla opuksista, jotka PITÄÄ lukea elämänsä aikana. Sattumoisin kirja tarttui mukaani jollain kirpparikierroksellani joitakin aikoja sitten ja nappasin sen melkeinpä umpimähkään matkaani kotoa lähtiessäni, varmuuden vuoksi, jos sattuisi käymään niin, että loppuu lukeminen kesken. Ja tietysti se loppui..

Tämä kirja pitää otteessaan alusta alkaen. Vaikka olin lukenut ja kuullut näennäisesti pienistä asioista, joilla voi olla vaikutusta maapallon tulevaisuuteen, tämä kirja todella avasi silmäni näkemään, miten tärkeää on esimerkiksi välttää kaikenlaista turhaa ”ökyilyä”. Esimerkkinä isoilla maastoautoilla kaahailu Saharan autiomaassa. Sellainen rikkoo autiomaan pinnan, toisin kuin kamelikaravaanit, ja tuulten mukana hienoa autiomaan hiekkaa kulkeutuu napajäätiköille, joiden sulaminen nopeutuu, kun puhtaan valkoiselle lumelle sataa tummia hiukkasia.

Raamattu ja monien kulttuurien pyhät kirjat tai kansalliseepokset kertovat ”vedenpaisumuksesta”. Voi olla, että tällaisia katastrofeja on tapahtunut ihmiskunnan historiassa useita. Niissä ovat jääneet henkiin ne, jotka ovat asuneet ja eläneet kaikkein korkeimmilla paikoilla – kuten vuoristojen lammaspaimenet ym. ”oppimattomat”. Tuollaisen vesikatastrofin jälkeen kaikki on siis kirjaimellisesti jouduttu aloittamaan alusta. Itse olen jo vuosikausia ajoittain pohtinut sitä, miten meidän käy, jos/kun sähköiset järjestelmämme jostain syystä kaatuvat, mihin kaikkeen se vaikuttaa. Todennäköisesti huomaisin itse ensimmäiseksi, että olen työpaikallani vankina, kun sähkölukot lakkaisivat toimimasta. Seuraavaksi toteaisin, että matka kotiin ei onnistu, koska junat eivät kulje. Autollakaan ei pääse minnekään, kun polttoainetta ei saa sähköllä toimivista mittareista. Ja vaikka saisikin, eihän minulla ole rahaa, kun pankkiautomaatit eivät toimi. Puhumattakaan kaikesta muusta sähköisestä…

Kuinka todellisia Isomäen kuvaamat uhkakuvat ovat… sitä en pysty maallikkona arvioimaan. Mutta onhan erilaisten sähköisten järjestelmien haavoittuvaisuus ainakin pienessä mittakaavassa nähty moneen kertaan. (Ks. http://www.iltalehti.fi/digi/2013032716839219_du.shtml?utm_source=newsletter&utm_medium=email&utm_campaign=uutiskirje (28.3.2013)) Entä jos jotakin radikaalia tapahtuu? Entä jos asiantuntijat eivät todellakaan ole liian pessimistisiä ennusteissaan, vaan kenties jopa turhan optimistisia? Entä jos valtaapitävät ja asioista päättävät tahot tosiaan eivät ota varoituksia tosissaan? Entä jos on jo liian myöhäistä silloin, kun varoitukset otetaan tosissaan?

Isomäki kuvaa kirjassaan megatsunamia, yli sadan metrin korkuista hyökyaaltoa, joka syntyy, kun mannerjäätikkö pikku hiljaa sulaa ja sulaa ja lopulta romahtaa valtamereen. Hyökyaalto tuhoaa muutamassa tunnissa rannikoilta kaiken, jopa 200 km:n päähän sisämaahan asti. Mukaan lukien ydinreaktorit, joista suurin osa on rakennettu rannikoille… Yhdeksän vuoden takainen Aasian tsunami oli korkeudeltaan 7 metriä…

Romantiikan ystäville kirjassa ei ole suuria kohokohtia, vaikka romanttinen juonne mukana onkin. Tähän aiheeseen liittyvä kuvaus vaikuttaa täysin ”miesnäkökulmalta”, ei mitään turhaa tunteilua.

Itse ajattelen, että ainoa järkevä asia, minkä voi tehdä, on elää elämäänsä ”tässä ja nyt”, yrittää olla onnellinen ja tehdä läheisensäkin mahdollisimman onnellisiksi sikäli kuin se on mahdollista. Pessimistisyys ja negatiivinen asenne ”osuu omaan nilkkaan”, jos maailman – sellaisena kuin me sen tunnemme – loppu tulee huomenna. Kannattaako siis olla tyytymätön kaikkeen, etsiä aina syytä muista, kohdella muita huonosti…? Kannattaako käyttää oma energiansa negatiivisuuteen? Minusta ei… sillä vaikka maailmanloppua ei tulisikaan (vielä), oma olemassaolo voi loppua jostain muusta syystä yllättäen.

Hindulainen maailmankatsomus?

”Mikä tahansa näkemys on aina oikea jostakin näkökulmasta. Lukemattomat eri totuudet voivat siis olla olemassa yhtä aikaa vaikka ne olisivat, ainakin näennäisesti, toistensa kanssa täysin ristiriitaisia, koska mitään yhtä suurta totuutta ei ole eikä voi olla olemassa, vaan on vain ääretön määrä erilaisia pieniä totuuksia, joista jokainen näyttää aivan erilaiselta, riippuen siitä millaisesta paikasta sinä sitä katsot.” (Hindulaisuudesta kirjassa ”Sarasvatin hiekkaa” (R. Isomäki 2005))

En pysty allekirjoittamaan tuota kuin osittain, koska minusta esim. raiskaus, kidutus, eläinrääkkäys tai muu vastaava ”näkemyksenä” ei voi olla mistään näkökulmasta katsottuna oikea. Tietenkin yllä siteerattu lause on hyvin suppea yleistys hindulaisuuden olemuksesta, voi siis olla, että rikoksista yms. on Veda-kirjoissa erillinen lukunsa. Yleisesti ottaen tuo lause on kuitenkin hyvinkin ajattelemisen arvoinen, ennen kuin tuomitsee muiden toimintaa, tunsipa tai ei eri osapuolten versiot tapahtumista. 

Postcrossing-kortti <3

 

Ian McEwan: Makeannälkä, Otava 2013 (alkuteos Sweet Tooth)

”Ison-Britannian turvallisuuspalvelu värvää nuoren Serena Fromen suoraan Cambridgesta vuonna 1972. Salaisessa tehtävässä nimeltä Makeannälkä Serena tutustuu nuoreen kirjoittajalupaukseen. Hän lumoutuu miehen teksteistä ja pian miehestä itsestään. Kylmää sotaa käydään niin kirjallisuudessa kuin rakkaudessa, eikä Serena enää tiedä, mihin tai kehen voi luottaa.” (Takakansi)

Kirjassa kerrotaan, miten turvallisuuspalvelu etsi projekteihinsa nuoria kirjoittajia/kirjailijoita, jotka olivat jo valmiiksi ”oikeaan suuntaan” kallellaan. Heille tarjottiin suurehkoa apurahaa, mutta heidän mielipiteisiinsä ei (mukamas) yritetty vaikuttaa, vaan toivottiin vain, että he mahdollisuuden saatuaan (=pystyessään keskittymään kirjoittamiseen tarvitsematta käydä palkkatyössä) ”itsestään” kirjoittaisivat Neuvostoliiton vastaista propagandaa, jolla yleistä mielipidettä salavihkaa muokattaisiin.

Agenttia ei kielletty ryhtymästä suhteeseen ”asiakkaansa” kanssa ja kun niin kävi, tilanne monista eri asianhaaroista johtuen ajautui siihen, että Serena tietenkin lopulta sai potkut turvallisuuspalvelusta. Alkaen jo ensitapaamisesta Tomin kanssa hän myös joutui välikäteen, jossa kaikki vaihtoehtoiset toimintatavat tuntuivat yhtä huonoilta. Loppuratkaisu oli lohdullinen – pyyteetöntä kaiken anteeksiantavaa rakkautta on sittenkin olemassa!

Tämä ei ehkä ole kaikkein mukaansatempaavinta luettavaa, paikoin lukeminen tuntuu ”pakkopullalta”, mutta silti tekstissä on joku jännite eikä tätä voi kesken jättää :D

Täällä syvällisempi arvostelu teoksesta: http://leenalumi.blogspot.fi/2013/02/ian-mcewan-makeannalka.html

Postcrossing-kortti :)

  

Anteeksi kuinka...? 0.O

Tämän päivän Hesarissa joku lukiolainen esitti varsin mielenkiintoisia näkemyksiä eilisestä opintotukimielenosoituksesta:

"Ai­kai­sem­min opis­ke­li­jat ovat tul­leet toi­meen huo­mat­ta­vas­ti vä­hem­mäl­lä ra­hal­la kuin ny­kyi­sin"--> Aikaisemmin kaikki on ollut jonniin verran halvempaa kuin nykyisin. 

"Ra­haa saa, kun ni­mi on jon­kin op­pi­lai­tok­sen lis­tal­la. Kel­lään ei siis ole mi­kään kii­re pois."--> Missä tynnyrissä tämä ihminen oikein elää? Eikö se tiedä, että rahantulo loppuu, jos op:itä ei ilmaannu? Hyvässä lykyssä joudut vielä maksamaan takaisin nostamiasi aiheettomia tukia. 

"Pöy­ris­tyt­tä­vää on myös kou­lu­jen käy­tös, sil­lä ne ot­ti­vat po­liit­ti­ses­ti kan­taa sal­li­mal­la mie­len­osoi­tuk­ses­ta joh­tu­vat pois­sao­lot. Tä­män ta­kia mo­net var­mas­ti osal­lis­tui­vat vain saa­dak­seen va­paa­tun­nin."--> Kyllä joku yleinen vetoomus tuli, mutta ainakaan minulta ei kukaan edes ruinannut vapaata ja jos olisi ruinannut, niin korvaava tehtävä olisi paukahtanut ihan normisti.

Suomen hallitus mättää rahaa moneen paljon turhempaan asiaan kuin opintotukeen. Kuten vaikkapa Kreikkaan.


http://www.hs.fi/paivanlehti/mielipide/Opintotukimielenosoitus+oli+ajattelematon/a1363795782386

Joinakin päivinä...

tulee sellainen olo, että miksi minä tätä(kin) vielä(kin) teen. Tänään on taas juuri sellainen päivä :( --  Ei pitäisi olla hyväsydäminen ja yrittää auttaa lähimmäisiään, ainakaan sukulaisia, koska siitä ei juuri muuta saa kuin pahan mielen itselleen. Turhaa vain ja vaikeaa. Kun kuitenkin maailma on täynnä v i e r a i t a ihmisiä, jotka olisivat onnellisia ja kiitollisia pienestäkin avusta. *hmmm*

Kirppislöytöjä osa 1

Yksi lempiharrastuksistani on kirpputoreilla kiertely :D -- Maanantaina tein kaksi huippulöytöä Pitskun Betel-/Rastro-kierrätyksestä. Kuva kertonee enemmän kuin tuhat sanaa...Vanha - en tiedä, kuinka vanha - huippukuntoinen meikkilaukku ja Milkan autonmallinen karkkirasia, jossa tuo etuosa on myös rasia ja irrotettavissa ja pyörät pyörivät. Tällaista en ollut koskaan ennen nähnytkään ;)

"Olipahan taas tunti..."

Päivän päätteeksi vielä saksan alkeita liki kolmikymmenpäiselle opiskelijakatraalle. 

Saimme häädön normaalista luokkatilastamme, koska sen vieressä järjestettiin jonkun sortin seminaari, joka olisi häirinnyt meitä ja jota me olisimme häirinneet, vähintäänkin poistuessamme tuntien päätteeksi. 

Olimme siis muualla, millä ei sinänsä liene mitään merkitystä siihen, millainen tunti oli. Sen kulku oli suurin piirtein tällainen: sijamuototesti – kellonaikojen kertausta suullisesti parin kanssa – eriäviin yhdysverbeihin liittyvien käännöslauseiden tarkistamista – kaupallisten tekstien kääntämistä pareittain – Moodlessa oleviin saksa- ja Saksa-linkkeihin tutustumista.

Otsikkoon palatakseni täytyy todeta, että tunne oli kyllä molemminpuolinen: Olipahan taas tunti! Jos opiskelijasta (-joista) tuntui tuolta, niin opettajasta kyllä ihan yhtä lailla.

En tiedä, mistä se johtuu, mutta minä vain en jaksa alkaa tarhantädiksi. 

Jos lauma parikymppisiä tai sitä vanhempia yliopistossa opiskelevia ihmisiä hälisee, hölisee, kikattaa, tekstailee, kertoo toisilleen viime viikonlopun tekemisiään ja suunnittelee ensi perjantain kännejä oppitunnilla, niin voivoi.

Ei ole minun ongelmani, jos kyseiset tyypit eivät mitään opi, eikä myöskään heidän saamansa huono arvosana. 

Vähän surettaa ainoastaan siltä osin, että moinen mölyapinamainen käytös häiritsee niitä(kin), jotka haluaisivat oppia. Ja pikkurillin kynnen verran ottaa aivoon palaute, jota näiltä samoilta tyypeiltä säännönmukaisesti jokaisen kurssin päätteeksi tulee: ”Opettaja opetti liian vähän”, ”joitakin asioita ei opetettu tunnilla”. 

Palautteita lukiessa tulee aina noin puoli minuuttia kestävä tarve julistaa koko maailmalle, miten se asia oikein olikaan… että JOS olisit ollut paikalla ja JOS olisit kuunnellut ja keskittynyt siihen , mitä opettaja puhui… mutta sitten se Juimimus Maximus häviää kuin pieru Saharaan. Mitä sitä turhaan stressaamaan. Esimies, joka palautteita (myös) lukee, tietää tämän Homo Modernus Studiosus-tyypin vallan hyvin itsekin…

Vain elämää... opettelua ;)

Tässä se nyt on, paljon puhuttu Blogi :) -- Yleensä kirjoittaminen ei ole minulle vaikeaa, mutta nyt yhtäkkiä ei olekaan mitään sanottavaa. No, pääasia, että homma on aloitettu, varmaan jotain asiallista sisältöäkin vielä tulee :D