”Katin päähenkilö Florent on aivan tavallinen nuorimies, joka raataa päivät pitkät pienellä palkalla Montrealin suurkaupungissa. Kuten kaikki, hänkin unelmoi paremmasta tulevaisuudesta. Yllättäen hänen toiveensa alkavatkin toteutua. Ja siinä häntä auttaa ratkaisevalla tavalla salaperäinen herra Ratablavasky. Mutta mikä mies Egon Ratablavasky oikeastaan on? Mitä hänellä on mielessä? Mitä hän haluaa Florentille opettaa, mitä elämästä näyttää? Katin yhteydessä on puhuttu dickensmäisyydestä, vaikka se kertookin juuri tästä päivästä ja erittäin realistisesti juuri niistä ehdoista, joiden varassa elämme.”
Ensimmäinen mielikuvani kirjasta oli, että se aivan vilisee henkilöhahmoja, joilla on vaikea (useimmiten) ranskankielinen nimi, kuten Florent Boissonneault (päähenkilö), Médéric Duchêne, Aurélien Picquot, pastori Jeunehomme jne….. Ei siis ranskaa taitamattomalle kovin houkutteleva alku kirjalle, jossa on yli 500 sivua.
Edettyäni sivulle 284 päällimmäinen ihmetyksen aihe on juonen käänteiden lukuisuus ja yllätyksellisyys. Takakanteen painetut arvostetuissa (?) lehdissä julkaistut kirja-arvostelut tuntuvat liioittelulta. The Globe and Mail: ”Maaginen lukukokemus. Erittäin korkeatasoinen romaani, joka todella viihdyttää ja ilahduttaa lukijaa. Ihme ajassamme.” Le Figaro: ”Tämän kirjan lukeminen on juhlaa. Eikä se ole tavallista.” Elle: ”Tämä romaani tuottaa suurenmoista mielihyvää!” The Gazette: ”Jos haluat lukea hyvän kirjan, lue Katti.” Mutta… 250 sivua on vielä jäljellä, joten mitä tahansa voi tapahtua…
Luettuani reilut 100 sivua lisää tulee ihan ”huhhuh”-olo. Epäonnistuttuaan liikekumppaninsa kieroilun takia ravintolanpidossa kaveri suunnittelee ja yrittää vaikka mitä alkaen greippipuun lehdistä valmistettujen kauneudenhoitotuotteiden valmistamisesta antiikkikauppiaana toimimiseen. Vaikuttaa tosi impulsiiviselta tyypiltä, innostuu milloin mistäkin huippuhyvästä ideasta ja aloittaa intoa täynnä, mutta sitten taas kaikki menee pieleen… Koko ajan taustalla häälyy eriskummallinen vanhus, Egon Ratablavasky, josta ei ota selvää, mikä hän on miehiään. Ehkä minussa on jotain vikaa, mutta tämän kirjan lukeminen ei ole ainakaan minulle ollut mitään juhlaa, eikä se ole myöskään tuottanut suurenmoista mielihyvää. Mikä tosin todistaa vain sen, että meitä on moneen junaan ja osa jää vielä asemallekin.
Florent pitää kaikkia vaikeuksiaan ja epäonnistumisiaan mystisen Ratablavaskyn syynä ja yrittää kirjan loppua kohti yhä intensiivisemmin hankkiutua eroon oudosta vanhuksesta. Hän päätyy selvittämään ongelmaansa asianajajan luokse, joka ”kuunteli kohteliaasti toistamiseen Florentin tarinan, jonka Aurélien Picquot keskeytti vähän päästä käsittämättömillä lisäselvityksillä. Asiakkaan kertomus vaikutti hänestä mielettömien seikkailujen käsittämättömältä vyyhdeltä, joka oli lähempänä mielikuvituskirjallisuutta kuin todellisuutta, tulipa hän ajatelleeksi, että nuo kolme vierasta kuuluivat ehkä tietämättään tai haluamatta sitä itselleen myöntää johonkin vähän tärähtäneiden erikoiseen lahkoon.”
Kun jäljellä on alle 70 sivua, tulee sellainen olo, että kirjan kirjoittaja on ehkä todellakin halunnut teoksellaan sanoa jotakin elämää suurempaa, jota minä vain en vielä ole ymmärtänyt.. Symboloiko Egon Ratablavasky kenties Onnea…?
Sympaattinen, mutta samalla myös surullinen henkilöhahmo kirjassa on Emile-herra, noin 6-vuotias pojanvesseli, joka ei halua asua äitinsä luona, vaan pyörii kissansa Aamiaisen kanssa Florentin ja Elisen mukana – ja vaikuttaa hyvin tyytyväiseltä.
Kirjaan on ilmeisesti yritetty ympätä kaikki mahdollinen elämän ”kirjo”, mikä tekee siitä jollain lailla irtonaisen ja sekavan. Mutta sellaista monien ihmisten elämä varmaan on, joten ehkäpä nuo ylempänä siteeratut arvioinnit osuvat oikeaan. Minuun tämä kirja ei oikein iskenyt, eikä jää hyllyyni uudelleen lukemista odottamaan. Tosin joku jännite siinä kuitenkin oli, joka ”pakotti” lukemaan kirjan loppuun :D
Ensimmäinen mielikuvani kirjasta oli, että se aivan vilisee henkilöhahmoja, joilla on vaikea (useimmiten) ranskankielinen nimi, kuten Florent Boissonneault (päähenkilö), Médéric Duchêne, Aurélien Picquot, pastori Jeunehomme jne….. Ei siis ranskaa taitamattomalle kovin houkutteleva alku kirjalle, jossa on yli 500 sivua.
Edettyäni sivulle 284 päällimmäinen ihmetyksen aihe on juonen käänteiden lukuisuus ja yllätyksellisyys. Takakanteen painetut arvostetuissa (?) lehdissä julkaistut kirja-arvostelut tuntuvat liioittelulta. The Globe and Mail: ”Maaginen lukukokemus. Erittäin korkeatasoinen romaani, joka todella viihdyttää ja ilahduttaa lukijaa. Ihme ajassamme.” Le Figaro: ”Tämän kirjan lukeminen on juhlaa. Eikä se ole tavallista.” Elle: ”Tämä romaani tuottaa suurenmoista mielihyvää!” The Gazette: ”Jos haluat lukea hyvän kirjan, lue Katti.” Mutta… 250 sivua on vielä jäljellä, joten mitä tahansa voi tapahtua…
Luettuani reilut 100 sivua lisää tulee ihan ”huhhuh”-olo. Epäonnistuttuaan liikekumppaninsa kieroilun takia ravintolanpidossa kaveri suunnittelee ja yrittää vaikka mitä alkaen greippipuun lehdistä valmistettujen kauneudenhoitotuotteiden valmistamisesta antiikkikauppiaana toimimiseen. Vaikuttaa tosi impulsiiviselta tyypiltä, innostuu milloin mistäkin huippuhyvästä ideasta ja aloittaa intoa täynnä, mutta sitten taas kaikki menee pieleen… Koko ajan taustalla häälyy eriskummallinen vanhus, Egon Ratablavasky, josta ei ota selvää, mikä hän on miehiään. Ehkä minussa on jotain vikaa, mutta tämän kirjan lukeminen ei ole ainakaan minulle ollut mitään juhlaa, eikä se ole myöskään tuottanut suurenmoista mielihyvää. Mikä tosin todistaa vain sen, että meitä on moneen junaan ja osa jää vielä asemallekin.
Florent pitää kaikkia vaikeuksiaan ja epäonnistumisiaan mystisen Ratablavaskyn syynä ja yrittää kirjan loppua kohti yhä intensiivisemmin hankkiutua eroon oudosta vanhuksesta. Hän päätyy selvittämään ongelmaansa asianajajan luokse, joka ”kuunteli kohteliaasti toistamiseen Florentin tarinan, jonka Aurélien Picquot keskeytti vähän päästä käsittämättömillä lisäselvityksillä. Asiakkaan kertomus vaikutti hänestä mielettömien seikkailujen käsittämättömältä vyyhdeltä, joka oli lähempänä mielikuvituskirjallisuutta kuin todellisuutta, tulipa hän ajatelleeksi, että nuo kolme vierasta kuuluivat ehkä tietämättään tai haluamatta sitä itselleen myöntää johonkin vähän tärähtäneiden erikoiseen lahkoon.”
Kun jäljellä on alle 70 sivua, tulee sellainen olo, että kirjan kirjoittaja on ehkä todellakin halunnut teoksellaan sanoa jotakin elämää suurempaa, jota minä vain en vielä ole ymmärtänyt.. Symboloiko Egon Ratablavasky kenties Onnea…?
Sympaattinen, mutta samalla myös surullinen henkilöhahmo kirjassa on Emile-herra, noin 6-vuotias pojanvesseli, joka ei halua asua äitinsä luona, vaan pyörii kissansa Aamiaisen kanssa Florentin ja Elisen mukana – ja vaikuttaa hyvin tyytyväiseltä.
Kirjaan on ilmeisesti yritetty ympätä kaikki mahdollinen elämän ”kirjo”, mikä tekee siitä jollain lailla irtonaisen ja sekavan. Mutta sellaista monien ihmisten elämä varmaan on, joten ehkäpä nuo ylempänä siteeratut arvioinnit osuvat oikeaan. Minuun tämä kirja ei oikein iskenyt, eikä jää hyllyyni uudelleen lukemista odottamaan. Tosin joku jännite siinä kuitenkin oli, joka ”pakotti” lukemaan kirjan loppuun :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti