Curtis Sittenfeld: Unelmieni mies , WSOY 2007

Takakannesta: ”´Olin valtiotieteen luennolla. Istuin melko edessä ja ajattelin: Menen naimisiin seuraavan ihmisen kanssa, joka astuu luentosalin ovesta sisään. Ajatus vain pompahti mieleen. Sitten ovi avattiin ja suljettiin saman tien, eikä kukaan tullut sisään. Tarkoittaako se siis, että kohtaloni on jäädä yksin?´”

Henry on juuri sellainen kuin Hannah on kuvitellut poikaystävän olevan, sellainen jonka tyttöystävänä olemisen pitäisi olla jokaisen syntymäoikeus. Mutta Henry on Figin, Hannahin serkun poikaystävä ja siksi saavuttamaton.

Omaa unelmiensa miestä etsiessään Hannah ehtii tapailla miehiä, jotka rakastavat häntä enemmän kuin hän ansaitsee, ja miehiä jotka särkevät hänen sydämensä. Hän toivoo että olisi jo ohittanut ajan, jolloin pitää olla hauska ja jännittävä. Hän haluaa vain löytää miehen, jonka kanssa tilata ruokaa kotiin ja käpertyä sohvan nurkkaan.

Mutta miten löytää joku jota rakastaa ja joka edes vähän rakastaa takaisin, kun ystävienkin saaminen on niin vaikeaa? Milloin ei voi enää syyttää vanhempiaan inhottavasta lapsuudesta?

Curtis Sittenfeldin toinen romaani Unelmieni mies kertoo siitä, miten minuus syntyy ja muovautuu. Se on samaan aikaan viiltävän hauska ja herkkä tarina aikustumisesta, unelmista  ja yksinäisyydestä.”

Ihmisillä on aika erilaisia käsityksiä siitä, mikä tai millainen on hauska. Minusta tätä kirjaa kuvaamaan ei ollenkaan sovi adjektiivi hauska. Pikemminkin kirja oli mielestäni surullinen. Sen perusolemusta kuvaavat ehkä parhaiten seuraavat suorat lainaukset: ”Sinä kiinnität liikaa huomiota asioihin, jotka tekevät sinut onnettomaksi.” ja ”Ensiksikin, sinä olet tosi nätti. Ja arvaa mitä muuta? Olet itsesi pahin vihollinen.”

Jokin aika sitten joku jakoi Facebookissa erään 90-vuotiaan tekemän 42 kohdan listan asioista, joita on oppinut elämässä. Kyseiseltä listalta ainakin seuraavat asiat sopisivat ohjeeksi Hannahille:

1.    Elämä ei ole reilua, mutta se on silti hyvää.

2. Jos olet epävarma, ota seuraavaksi vain pieni askel.

3. Elämä on liian lyhyt, nauti siitä

7. Itke jonkun kanssa, se auttaa enemmän kuin jos itkisit yksin.

10. Tee rauha oman menneisyytesi kanssa jotta se ei tuhoa tulevaisuuttasi.

12. Älä vertaa elämääsi muiden elämään. Et voi tietää mitä heidän elämänsä matkan varrella on tapahtunut.

14. Hengitä syvään, se saa mielesi rauhoittumaan.

17. Koskaan ei ole liian myöhäistä olla onnellinen. Se on sinusta itsestäsi kiinni, ei kenestäkään muusta.

18. Kun tulee aika tavoitella sitä mitä elämässä rakastat, älä koskaan hyväksy vastaukseksi "ei".

23. Vain sinä voit olla oman onnesi herra, ei kukaan muu.

26. Anna anteeksi kaikki, mutta älä unohda mitään.

27. Älä välitä mitä muut ajattelevat sinusta, et voi sille mitään.

28. Aika parantaa lähes kaikki haavat. Anna ajan tehdä tehdä työnsä.

29. Kuinka hyvä tai huono tilanne onkaan, se muuttuu.

30. Älä ota itseäsi liian vakavasti. Kukaan muukaan ei tee sitä.

31. Usko ihmeisiin.

32. Älä analysoi elämää liikaa vaan ota tästä hetkestä kaikki irti.

35. Ainoa asia jolla todella loppujen lopuksi on merkitystä on että rakastit.

37. Jos me kaikki heittäisimme omat ongelmamme kasaan ja näkisimme kaikkien muiden ongelmat ottaisimme nopeasti omamme takaisin.

39. Elämäsi parhaat asiat eivät ole sinulle vielä tapahtuneet.

42. Elämällä ei ole rusettia kaulassa, mutta se on silti lahja.

Yhteenvetona: Kun luot itsellesi ihannekuvan vaikkapa ”unelmiesi miehestä” (tai mistä tahansa toivomastasi asiasta) ja ”lukitset vastauksen”, samalla sinä suljet pois lukemattoman määrän olemassa olevia mahdollisuuksia etkä koskaan saa tietää, mitä hyvää olisit voinut saada, jollet olisi koko elämääsi etsinyt jotain itse luomaasi haavekuvaa, jota ei kenties ole olemassakaan…

Tämä kirja on kuitenkin hyvä kuvaus siitä, millaisen häkin ihminen voi itse rakentaa itselleen omista neurooseistaan. 

Lawrence Sanders: Peitejuoni, Gummerus 1992

Sattumalta törmäsin ehkä vuosi-puolitoista sitten Lawrence Sandersin kirjaan ”Etsivä Cone”, johon tykästyin kovasti kirjoitustyylin takia, mutta myös siksi, että päähenkilöt olivat ”tavallisia pulliaisia”, siis ulkonäkönsä suhteen, ehkäpä jopa jonkun mielestä rumiluksia. Paitsi, että he olivat tyyppeinä uskottavia, heihin oli helppo samaistua tällaisen tavallisen pulliaisen  :D

Ensimmäisen Sandersin luettuani aloin siis aktiivisesti katsella kirppareilla, josko muuta Sandersin tuotantoa löytyisi edullisesti. Aina silloin tällöin on joku teos tullut vastaan ja tarttunut mukaan (muutama jopa kahteen kertaan, sen ikuisuusongelmani takia, että en vain voi muistaa, mikä kirja minulla jo on jossain päin huushollia ja kun moni niistä vielä odottaa lukemista, takakannen kuvauskaan ei aina paljasta, onko kirja jo plakkarissa vai ei).

”Peitejuoni” kertoo jalokividynastiasta, ”jonka kulissien takaa paljastuvat intohimon, aviorikoksen ja koston syöverit. Kesken kiitospäivän vieton Dora Conti, onnellisesti naimisissa oleva vakuutuspetostutkija, määrätään komennukselle Manhattanille. Kun Dora alkaa jäljittää monimiljonäärin murhaajaa, hän huomaa joutuneensa yksiin komean newyorkilaispoliisin kanssa – kielletty hedelmä, joka voi olla liian makea vastustettavaksi…”

Ratkaistava ongelma – eli alkuperäinen murha ja kolme muuta tarinan edetessä tapahtuvaa sekä niiden tekijät ja motiivit – kietoutuu monimutkaiseksi verkoksi timantteja, kultaa, huumeita, ihmissuhdesotkuja ynnä muuta asiaan kuuluvaa. Kerronta on sujuvaa ja tarina etenee juoheasti pitäen jännitettä yllä koko ajan. Tarinan sivujuoni, tuo edellä mainittu ”kielletty hedelmä”, on myös hyvin kerrottu ja jännitys sen suhteen, mitä Dora lopulta tekee, säilyy loppuun asti aiheuttaen – ainakin minussa - jopa vieläkin suurempaa uteliaisuutta kuin dekkaritarinan loppu. Jälkimmäinenhän on tietyllä tavalla selvä jo etukäteen: paha tulee saamaan palkkansa, ainakin osittain.

Lyhyt sitaatti: ”Miehen vastaus, vaikka se sanottiinkin leikillä, suututti Doraa. ´Enkö minä voi rakastaa kahta miestä yhtä aikaa? Miksen voi? Miehet voivat rakastaa kahta tai useampaa naista yhtä aikaa ja monesti rakastavatkin. Mikä minä olen – toisen luokan kansalainenko?´”

Dora on siis ajautunut tilanteeseen, johon kuka tahansa voi joskus joutua. Hän esittää mielestäni varsin hyvät perustelut sille, mihin ratkaisuun lopulta päätyy.

Ja tämän kirjan päähenkilöistä: ”Minä, ylipainoinen kotirouva. Sinä, loppuun palanut poliisi”. Tavallisia pulliaisia siis :D

Mieluusti kuulisin lisää tämän kotirouvan vaiheista, mutta ilmeisesti hän esiintyy vain tässä yhdessä tarinassa (?). Sandersin tuotantoa on suomennettu varsin vähän, joten kaipa näitä täytyy hankkia muilla kielillä, jos vastaan tulee – kaikki tähän mennessä lukemani ovat olleet hyviä.

 

Marko Juntunen ja Riadh Muthana: Abu Ghraib - Varissuo -- Irakilaismiehen matka Saddamin selleistä Suomeen, Ajatus Kirjat 2007

Takakannesta:

”Hämärässä nurkassa lojui kasapäin vanhoja vaatteita. Kysyin, mitä ne olivat. Miehet kertoivat, että ne kuuluivat hirtetyille. Valtaosa vangeista saapui selliin alusvaatteisillaan, joten minullakaan ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pukea ylleni vainajien vaatteita.

Riadh Muthana oli Saddam Husseinin hirmuhallinnon vankina kahdeksan vuotta, ennen kuin pääsi pakenemaan Suomeen. 21-vuotiaana Muthana oli eräs tuhansista pahamaineisen Abu Ghraibin vankilan kuolemaantuomituista. Saddamine hirmuhallinnon vuosina 1979-2003 miltei puoli miljoonaa irakilaista menetti henkensä ja yli neljä miljoonaa kansalaista pakeni kotimaastaan. Suomessa Muthana kertoi tutkija Marko Juntuselle kokemuksistaan kauhun valtakunnassa, pidätyskeskuksissa ja tuomioistuimessa.

Tämä kirja on kuvaus poliittisesta vainosta ja elämästä diktatuurin keskellä. Se on myös tärkeä pakolaisuuden puheenvuoro. Suomesta oleskeluluvan saanut Muthana asuu nykyään perheineen Turussa Varissuon lähiössä.”

Päällimmäisiä ajatuksia luettuani tämän kirjan: Miten hirvittävistä olosuhteista ihminen lopulta voikaan selviytyä – vaikka valtava määrä ei selviytynyt, kuten yllä mainituista luvuista selviää. Millaisia arpia sieluun jää mielivaltaisesta kohtelusta, kidutuksesta, väkivallasta, valheellisista syytöksistä, joita on turha yrittää kumota tai oikaista, perheeseen ja sukulaisiin kohdistuvista kostotoimista. Millaiset ihmiset tekevät johtajansa käskystä/tahdosta toisille tällaisia raakuuksia. Miksi islamin sisällä käydään niin voimakasta taistelua sunnien ja siiojen välillä: kristitystä islamin jumala vaikuttaa sodan eikä rakkauden jumalalta ja on vaikea ymmärtää, että ihmiselämän tarkoitus (joillekin) olisi ”Allahin nimeen” aiheuttaa kärsimystä ja/tai kuolema toiselle, vaikka tämä kuinka edustaisi eri uskoa. Tai kuolla itse pyhän sodan marttyyrina. Profeetta Muhammed lienee ollut todella vaikuttava persoona, koska osa hänen seuraajistaan vielä yli tuhat vuotta myöhemmin uhraa elämänsä eriuskoisten eliminoimiseen uskoen sillä tavalla itse pääsevänsä osalliseksi paratiisista. Mitä kuoleman jälkeen on, sitä meistä elävistä kukaan ei voi tietää, mutta entä jos paratiisia ei olekaan, vaikka olisit elänyt täysin Koraania, Sunnaa, ummaa ja fatwaa noudattaen? Tämäkin teema nostaa taas minussa esiin ajatuksen ”elä tässä ja nyt, niin, että voit itse olla tyytyväinen elämääsi ja tuoda iloa jonkun toisen elämään”. Siihen ei tarvita mitään uskontoa.

Lopuksi sitaatti kirjasta: ”Aluksi pidin ihmisten ongelmia täällä Suomessa seurauksena sivistyksen puutteesta. Suomalaisten ongelmat tuntuivat usein mitättömiltä: Mikä todellinen ongelma on vaikkapa auton temppuileminen lomapäivänä? Olen myös nähnyt, kuinka suomalainen itkee koiran kuolemaa. Pikkuhiljaa aloin tajuta, ettei ole järkevää rinnastaa meidän kärsimyksiämme suomalaisten kokemiin vastoinkäymisiin. Ajan myötä ymmärsin, että kyseessä ovat samat inhimilliset tuntemukset kuin meilläkin. Jos oma kotimaani onkin kokenut kovia, ei se tarkoita, että muiden suru olisi oikeutettua ainoastaan kärsimällä meidän kohtalomme. Ja toisaalta, onhan Suomessakin nähty vaikeita aikoja. Ehkä sadan vuoden kuluttua irakilaisten huolenaiheet ovat samanlaisia kuin täällä lännessä. Jos irakilaiset saavat avattua maansa solmukohtia, kenties heidänkin huolensa liittyvät sellaisiin asioihin kuin ikkunan rikkoutumiseen.”

Kaikki on niin suhteellista.

Yves Beauchemin: Katti, Otava 1985

”Katin päähenkilö Florent on aivan tavallinen nuorimies, joka raataa päivät pitkät pienellä palkalla Montrealin suurkaupungissa. Kuten kaikki, hänkin unelmoi paremmasta tulevaisuudesta. Yllättäen hänen toiveensa alkavatkin toteutua. Ja siinä häntä auttaa ratkaisevalla tavalla salaperäinen herra Ratablavasky. Mutta mikä mies Egon Ratablavasky oikeastaan on? Mitä hänellä on mielessä? Mitä hän haluaa Florentille opettaa, mitä elämästä näyttää? Katin yhteydessä on puhuttu dickensmäisyydestä, vaikka se kertookin juuri tästä päivästä ja erittäin realistisesti juuri niistä ehdoista, joiden varassa elämme.”

Ensimmäinen mielikuvani kirjasta oli, että se aivan vilisee henkilöhahmoja, joilla on vaikea (useimmiten) ranskankielinen nimi, kuten Florent Boissonneault  (päähenkilö), Médéric Duchêne, Aurélien Picquot, pastori Jeunehomme jne….. Ei siis ranskaa taitamattomalle kovin houkutteleva alku kirjalle, jossa on yli 500 sivua.

Edettyäni sivulle 284 päällimmäinen ihmetyksen aihe on juonen käänteiden lukuisuus ja yllätyksellisyys. Takakanteen painetut arvostetuissa (?) lehdissä julkaistut kirja-arvostelut tuntuvat liioittelulta. The Globe and Mail: ”Maaginen lukukokemus. Erittäin korkeatasoinen romaani, joka todella viihdyttää ja ilahduttaa lukijaa. Ihme ajassamme.” Le Figaro: ”Tämän kirjan lukeminen on juhlaa. Eikä se ole tavallista.” Elle: ”Tämä romaani tuottaa suurenmoista mielihyvää!” The Gazette: ”Jos haluat lukea hyvän kirjan, lue Katti.” Mutta… 250 sivua on vielä jäljellä, joten mitä tahansa voi tapahtua…

Luettuani reilut 100 sivua lisää tulee ihan ”huhhuh”-olo. Epäonnistuttuaan liikekumppaninsa kieroilun takia ravintolanpidossa kaveri suunnittelee ja yrittää vaikka mitä alkaen greippipuun lehdistä valmistettujen kauneudenhoitotuotteiden valmistamisesta antiikkikauppiaana toimimiseen. Vaikuttaa tosi impulsiiviselta tyypiltä, innostuu milloin mistäkin huippuhyvästä ideasta ja aloittaa intoa täynnä, mutta sitten taas kaikki menee pieleen… Koko ajan taustalla häälyy eriskummallinen vanhus, Egon Ratablavasky, josta ei ota selvää, mikä hän on miehiään. Ehkä minussa on jotain vikaa, mutta tämän kirjan lukeminen ei ole ainakaan minulle ollut mitään juhlaa, eikä se ole myöskään tuottanut suurenmoista mielihyvää. Mikä tosin todistaa vain sen, että meitä on moneen junaan ja osa jää vielä asemallekin.

Florent pitää kaikkia vaikeuksiaan ja epäonnistumisiaan mystisen Ratablavaskyn syynä ja yrittää kirjan loppua kohti yhä intensiivisemmin hankkiutua eroon oudosta vanhuksesta. Hän päätyy selvittämään ongelmaansa asianajajan luokse, joka ”kuunteli kohteliaasti toistamiseen Florentin tarinan, jonka Aurélien Picquot keskeytti vähän päästä käsittämättömillä lisäselvityksillä. Asiakkaan kertomus vaikutti hänestä mielettömien seikkailujen käsittämättömältä vyyhdeltä, joka oli lähempänä mielikuvituskirjallisuutta kuin todellisuutta, tulipa hän ajatelleeksi, että nuo kolme vierasta kuuluivat ehkä tietämättään tai haluamatta sitä itselleen myöntää johonkin vähän tärähtäneiden erikoiseen lahkoon.”

Kun jäljellä on alle 70 sivua, tulee sellainen olo, että kirjan kirjoittaja on ehkä todellakin halunnut teoksellaan sanoa jotakin elämää suurempaa, jota minä vain en vielä ole ymmärtänyt.. Symboloiko Egon Ratablavasky kenties Onnea…?

Sympaattinen, mutta samalla myös surullinen henkilöhahmo kirjassa on Emile-herra, noin 6-vuotias pojanvesseli, joka ei halua asua äitinsä luona, vaan pyörii kissansa Aamiaisen kanssa Florentin ja Elisen mukana – ja vaikuttaa hyvin tyytyväiseltä.

Kirjaan on ilmeisesti yritetty ympätä kaikki mahdollinen elämän ”kirjo”, mikä tekee siitä jollain lailla irtonaisen ja sekavan. Mutta sellaista monien ihmisten elämä varmaan on, joten ehkäpä nuo ylempänä siteeratut arvioinnit osuvat oikeaan. Minuun tämä kirja ei oikein iskenyt, eikä jää hyllyyni uudelleen lukemista odottamaan. Tosin joku jännite siinä kuitenkin oli, joka ”pakotti” lukemaan kirjan loppuun :D

Jennifer Worth: Hakekaa kätilö! Otava 2012

Joko minulla on dementia tai sitten tv-sarjassa tapahtuu ihan eri asioita kuin kirjassa. Katsoin nimittäin yhden jakson ja siinä tapahtui asioita, joita ei mielestäni ollut kirjassa lainkaan, tai sitten ne oli ohitettu yhdellä sivulauseella, esimerkiksi Chummyn naimaongelmat ja sisar Monica Joanin oikeusjuttu. Sama ilmiö siis, kuin usein kirjoissa, joista tehdään tv-sarja tai elokuva. En ole esimerkiksi halunnut katsoa yhtäkään Harry Potter-elokuvaa, koska minusta vain tuntuu, että ne varmaankin ovat ihan latteita kirjoihin verrattuna. Samasta syystä minulle usein tulee olo, että joku kirja pitäisi lukea alkukielellä, koska suomennos vaikuttaa jotenkin lattealta. Viimeksi näin kävi Fifty shades of Grey-kirjasarjan kanssa.

Sarjaa tuskin tulen enempää katsomaan, mutta kirja oli hyvä. Vaikka siinä ei ollut selkeää juonta, se oli varsin mielenkiintoinen ajankuvaus 50-luvun Lontoon satamakortteleista ja olosuhteista, joissa kätilöt tuohon aikaan työskentelivät.

Takakannesta: ”On puoli kolme aamuyöllä! Vääntäydyn puoliunessa virka-asuuni. Miksi minä ikinä ryhdyin tähän? Minun on täytynyt olla hullu! Kadunko valintaani? En koskaan enkä milloinkaan.

Jennifer Worth kertoo hauskasti ja liikuttavasti ajastaan kätilönä ja aluesairaanhoitajana nunnien äitiyshuollossa 1950-luvun Lontoon East Endissä. Cable Streetin ilotalot, Krayn gansgteriveljekset ja pommien tuhoamilla alueilla notkuvat tenunlipittäjät ovat osa maailmaa, johon 22-vuotias nuori nainen astuu. Lapsia syntyy slummioloissa, mutta aurinko paistaa myös köyhille.”

 

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa, Tammi 2005

Tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea!

”SARASVATIN HIEKKAA on ekologinen jännitysromaani. Se on fiktio, jonka lähtökohta on tosi: Intian länsirannikon merialueiden pohjalta löydettiin vuonna 2001 meren pinnan nousun hukuttamien suurten kaupunkien raunioita.

Intialainen meriarkeologi Amrita Desai tutkii meren pohjalta löytynyttä rauniokaupunkia. Mitä alueella oikein tapahtui kymmenen tuhatta vuotta sitten? Mikä pysäytti elämän kaupungeissa siihen paikkaan? Desai tarvitsee tutkimuksiinsa erikoissukellusveneen, ja työtoveriksi ilmaantuu outo mies, venäläinen Sergei Savelnikov.

Juuri samaan aikaan Grönlannin mannerjäätiköllä alkaa tapahtua odottamattomia asioita. Suomalainen jäätikkötutkija Kari Alanen törmää tekijään, joka yhdistää Cambaynlahden rauniot, Grönlannin mannerjäätiköt ja Bahamasaarten suuret, mystiset kivenlohkareet toisiinsa yllättävällä tavalla.

Pienistä puroista syntyy suuri virta ja pian tajutaan, että ihmiskunnan tulevaisuus on vaakalaudalla, nyt on tosi kyseessä. Mutta onko tutkijoilla tarpeeksi aikaa? Entä pystyvätkö vallankäyttäjät tekemään kyllin nopeasti oikeita päätöksiä ja riittävätkö nekään enää?”

Tämä kirja on Keskisuomalaisesta joskus kopioimallani ”100 kirjan listalla”, eli listalla opuksista, jotka PITÄÄ lukea elämänsä aikana. Sattumoisin kirja tarttui mukaani jollain kirpparikierroksellani joitakin aikoja sitten ja nappasin sen melkeinpä umpimähkään matkaani kotoa lähtiessäni, varmuuden vuoksi, jos sattuisi käymään niin, että loppuu lukeminen kesken. Ja tietysti se loppui..

Tämä kirja pitää otteessaan alusta alkaen. Vaikka olin lukenut ja kuullut näennäisesti pienistä asioista, joilla voi olla vaikutusta maapallon tulevaisuuteen, tämä kirja todella avasi silmäni näkemään, miten tärkeää on esimerkiksi välttää kaikenlaista turhaa ”ökyilyä”. Esimerkkinä isoilla maastoautoilla kaahailu Saharan autiomaassa. Sellainen rikkoo autiomaan pinnan, toisin kuin kamelikaravaanit, ja tuulten mukana hienoa autiomaan hiekkaa kulkeutuu napajäätiköille, joiden sulaminen nopeutuu, kun puhtaan valkoiselle lumelle sataa tummia hiukkasia.

Raamattu ja monien kulttuurien pyhät kirjat tai kansalliseepokset kertovat ”vedenpaisumuksesta”. Voi olla, että tällaisia katastrofeja on tapahtunut ihmiskunnan historiassa useita. Niissä ovat jääneet henkiin ne, jotka ovat asuneet ja eläneet kaikkein korkeimmilla paikoilla – kuten vuoristojen lammaspaimenet ym. ”oppimattomat”. Tuollaisen vesikatastrofin jälkeen kaikki on siis kirjaimellisesti jouduttu aloittamaan alusta. Itse olen jo vuosikausia ajoittain pohtinut sitä, miten meidän käy, jos/kun sähköiset järjestelmämme jostain syystä kaatuvat, mihin kaikkeen se vaikuttaa. Todennäköisesti huomaisin itse ensimmäiseksi, että olen työpaikallani vankina, kun sähkölukot lakkaisivat toimimasta. Seuraavaksi toteaisin, että matka kotiin ei onnistu, koska junat eivät kulje. Autollakaan ei pääse minnekään, kun polttoainetta ei saa sähköllä toimivista mittareista. Ja vaikka saisikin, eihän minulla ole rahaa, kun pankkiautomaatit eivät toimi. Puhumattakaan kaikesta muusta sähköisestä…

Kuinka todellisia Isomäen kuvaamat uhkakuvat ovat… sitä en pysty maallikkona arvioimaan. Mutta onhan erilaisten sähköisten järjestelmien haavoittuvaisuus ainakin pienessä mittakaavassa nähty moneen kertaan. (Ks. http://www.iltalehti.fi/digi/2013032716839219_du.shtml?utm_source=newsletter&utm_medium=email&utm_campaign=uutiskirje (28.3.2013)) Entä jos jotakin radikaalia tapahtuu? Entä jos asiantuntijat eivät todellakaan ole liian pessimistisiä ennusteissaan, vaan kenties jopa turhan optimistisia? Entä jos valtaapitävät ja asioista päättävät tahot tosiaan eivät ota varoituksia tosissaan? Entä jos on jo liian myöhäistä silloin, kun varoitukset otetaan tosissaan?

Isomäki kuvaa kirjassaan megatsunamia, yli sadan metrin korkuista hyökyaaltoa, joka syntyy, kun mannerjäätikkö pikku hiljaa sulaa ja sulaa ja lopulta romahtaa valtamereen. Hyökyaalto tuhoaa muutamassa tunnissa rannikoilta kaiken, jopa 200 km:n päähän sisämaahan asti. Mukaan lukien ydinreaktorit, joista suurin osa on rakennettu rannikoille… Yhdeksän vuoden takainen Aasian tsunami oli korkeudeltaan 7 metriä…

Romantiikan ystäville kirjassa ei ole suuria kohokohtia, vaikka romanttinen juonne mukana onkin. Tähän aiheeseen liittyvä kuvaus vaikuttaa täysin ”miesnäkökulmalta”, ei mitään turhaa tunteilua.

Itse ajattelen, että ainoa järkevä asia, minkä voi tehdä, on elää elämäänsä ”tässä ja nyt”, yrittää olla onnellinen ja tehdä läheisensäkin mahdollisimman onnellisiksi sikäli kuin se on mahdollista. Pessimistisyys ja negatiivinen asenne ”osuu omaan nilkkaan”, jos maailman – sellaisena kuin me sen tunnemme – loppu tulee huomenna. Kannattaako siis olla tyytymätön kaikkeen, etsiä aina syytä muista, kohdella muita huonosti…? Kannattaako käyttää oma energiansa negatiivisuuteen? Minusta ei… sillä vaikka maailmanloppua ei tulisikaan (vielä), oma olemassaolo voi loppua jostain muusta syystä yllättäen.

Hindulainen maailmankatsomus?

”Mikä tahansa näkemys on aina oikea jostakin näkökulmasta. Lukemattomat eri totuudet voivat siis olla olemassa yhtä aikaa vaikka ne olisivat, ainakin näennäisesti, toistensa kanssa täysin ristiriitaisia, koska mitään yhtä suurta totuutta ei ole eikä voi olla olemassa, vaan on vain ääretön määrä erilaisia pieniä totuuksia, joista jokainen näyttää aivan erilaiselta, riippuen siitä millaisesta paikasta sinä sitä katsot.” (Hindulaisuudesta kirjassa ”Sarasvatin hiekkaa” (R. Isomäki 2005))

En pysty allekirjoittamaan tuota kuin osittain, koska minusta esim. raiskaus, kidutus, eläinrääkkäys tai muu vastaava ”näkemyksenä” ei voi olla mistään näkökulmasta katsottuna oikea. Tietenkin yllä siteerattu lause on hyvin suppea yleistys hindulaisuuden olemuksesta, voi siis olla, että rikoksista yms. on Veda-kirjoissa erillinen lukunsa. Yleisesti ottaen tuo lause on kuitenkin hyvinkin ajattelemisen arvoinen, ennen kuin tuomitsee muiden toimintaa, tunsipa tai ei eri osapuolten versiot tapahtumista. 

Postcrossing-kortti <3