"Olipahan taas tunti..."

Päivän päätteeksi vielä saksan alkeita liki kolmikymmenpäiselle opiskelijakatraalle. 

Saimme häädön normaalista luokkatilastamme, koska sen vieressä järjestettiin jonkun sortin seminaari, joka olisi häirinnyt meitä ja jota me olisimme häirinneet, vähintäänkin poistuessamme tuntien päätteeksi. 

Olimme siis muualla, millä ei sinänsä liene mitään merkitystä siihen, millainen tunti oli. Sen kulku oli suurin piirtein tällainen: sijamuototesti – kellonaikojen kertausta suullisesti parin kanssa – eriäviin yhdysverbeihin liittyvien käännöslauseiden tarkistamista – kaupallisten tekstien kääntämistä pareittain – Moodlessa oleviin saksa- ja Saksa-linkkeihin tutustumista.

Otsikkoon palatakseni täytyy todeta, että tunne oli kyllä molemminpuolinen: Olipahan taas tunti! Jos opiskelijasta (-joista) tuntui tuolta, niin opettajasta kyllä ihan yhtä lailla.

En tiedä, mistä se johtuu, mutta minä vain en jaksa alkaa tarhantädiksi. 

Jos lauma parikymppisiä tai sitä vanhempia yliopistossa opiskelevia ihmisiä hälisee, hölisee, kikattaa, tekstailee, kertoo toisilleen viime viikonlopun tekemisiään ja suunnittelee ensi perjantain kännejä oppitunnilla, niin voivoi.

Ei ole minun ongelmani, jos kyseiset tyypit eivät mitään opi, eikä myöskään heidän saamansa huono arvosana. 

Vähän surettaa ainoastaan siltä osin, että moinen mölyapinamainen käytös häiritsee niitä(kin), jotka haluaisivat oppia. Ja pikkurillin kynnen verran ottaa aivoon palaute, jota näiltä samoilta tyypeiltä säännönmukaisesti jokaisen kurssin päätteeksi tulee: ”Opettaja opetti liian vähän”, ”joitakin asioita ei opetettu tunnilla”. 

Palautteita lukiessa tulee aina noin puoli minuuttia kestävä tarve julistaa koko maailmalle, miten se asia oikein olikaan… että JOS olisit ollut paikalla ja JOS olisit kuunnellut ja keskittynyt siihen , mitä opettaja puhui… mutta sitten se Juimimus Maximus häviää kuin pieru Saharaan. Mitä sitä turhaan stressaamaan. Esimies, joka palautteita (myös) lukee, tietää tämän Homo Modernus Studiosus-tyypin vallan hyvin itsekin…