”Hämärässä nurkassa lojui kasapäin vanhoja vaatteita. Kysyin, mitä ne olivat. Miehet kertoivat, että ne kuuluivat hirtetyille. Valtaosa vangeista saapui selliin alusvaatteisillaan, joten minullakaan ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pukea ylleni vainajien vaatteita.
Riadh Muthana oli Saddam Husseinin hirmuhallinnon vankina kahdeksan vuotta, ennen kuin pääsi pakenemaan Suomeen. 21-vuotiaana Muthana oli eräs tuhansista pahamaineisen Abu Ghraibin vankilan kuolemaantuomituista. Saddamine hirmuhallinnon vuosina 1979-2003 miltei puoli miljoonaa irakilaista menetti henkensä ja yli neljä miljoonaa kansalaista pakeni kotimaastaan. Suomessa Muthana kertoi tutkija Marko Juntuselle kokemuksistaan kauhun valtakunnassa, pidätyskeskuksissa ja tuomioistuimessa.
Tämä kirja on kuvaus poliittisesta vainosta ja elämästä diktatuurin keskellä. Se on myös tärkeä pakolaisuuden puheenvuoro. Suomesta oleskeluluvan saanut Muthana asuu nykyään perheineen Turussa Varissuon lähiössä.”
Päällimmäisiä ajatuksia luettuani tämän kirjan: Miten hirvittävistä olosuhteista ihminen lopulta voikaan selviytyä – vaikka valtava määrä ei selviytynyt, kuten yllä mainituista luvuista selviää. Millaisia arpia sieluun jää mielivaltaisesta kohtelusta, kidutuksesta, väkivallasta, valheellisista syytöksistä, joita on turha yrittää kumota tai oikaista, perheeseen ja sukulaisiin kohdistuvista kostotoimista. Millaiset ihmiset tekevät johtajansa käskystä/tahdosta toisille tällaisia raakuuksia. Miksi islamin sisällä käydään niin voimakasta taistelua sunnien ja siiojen välillä: kristitystä islamin jumala vaikuttaa sodan eikä rakkauden jumalalta ja on vaikea ymmärtää, että ihmiselämän tarkoitus (joillekin) olisi ”Allahin nimeen” aiheuttaa kärsimystä ja/tai kuolema toiselle, vaikka tämä kuinka edustaisi eri uskoa. Tai kuolla itse pyhän sodan marttyyrina. Profeetta Muhammed lienee ollut todella vaikuttava persoona, koska osa hänen seuraajistaan vielä yli tuhat vuotta myöhemmin uhraa elämänsä eriuskoisten eliminoimiseen uskoen sillä tavalla itse pääsevänsä osalliseksi paratiisista. Mitä kuoleman jälkeen on, sitä meistä elävistä kukaan ei voi tietää, mutta entä jos paratiisia ei olekaan, vaikka olisit elänyt täysin Koraania, Sunnaa, ummaa ja fatwaa noudattaen? Tämäkin teema nostaa taas minussa esiin ajatuksen ”elä tässä ja nyt, niin, että voit itse olla tyytyväinen elämääsi ja tuoda iloa jonkun toisen elämään”. Siihen ei tarvita mitään uskontoa.
Lopuksi sitaatti kirjasta: ”Aluksi pidin ihmisten ongelmia täällä Suomessa seurauksena sivistyksen puutteesta. Suomalaisten ongelmat tuntuivat usein mitättömiltä: Mikä todellinen ongelma on vaikkapa auton temppuileminen lomapäivänä? Olen myös nähnyt, kuinka suomalainen itkee koiran kuolemaa. Pikkuhiljaa aloin tajuta, ettei ole järkevää rinnastaa meidän kärsimyksiämme suomalaisten kokemiin vastoinkäymisiin. Ajan myötä ymmärsin, että kyseessä ovat samat inhimilliset tuntemukset kuin meilläkin. Jos oma kotimaani onkin kokenut kovia, ei se tarkoita, että muiden suru olisi oikeutettua ainoastaan kärsimällä meidän kohtalomme. Ja toisaalta, onhan Suomessakin nähty vaikeita aikoja. Ehkä sadan vuoden kuluttua irakilaisten huolenaiheet ovat samanlaisia kuin täällä lännessä. Jos irakilaiset saavat avattua maansa solmukohtia, kenties heidänkin huolensa liittyvät sellaisiin asioihin kuin ikkunan rikkoutumiseen.”
Kaikki on niin suhteellista.
Tää pitäis lukea ja suhteuttaa toisinpäin omia asioitaan ;)
VastaaPoista